Tähän lauseeseen päädyin, kun aloin miettiä menneitä aikoja. Niitä hetkiä kun viimekerran tuntui raskaalta ja ylivoimaiselta selviytyä juuri sinä hetkenä. Mietin, mitä silloin tein että selviydyin. Taustalla on niin paljon haastavia tilanteita ja heikkoja hetkiä, mutta miten ylitin ne? Tai oikeasti, selviydyinkö edes? Tarvitsiko vastoinkäymisistä edes aina ylipäätänsä selviytyä?
Oon aina ollut todella positiivinen ja elämäniloinen ihminen, eikä ne isoimmatkaan vastoinkäymiset elämässä oo mua heilauttaneet mitenkään päällensä. Tiiättekö silleen, että alkaisin horjua ja sortua väärille raiteille. Oon aina onnistunut pitämään itseni niinsanotusti kaidalla tiellä ja pystynyt potkiin vastaan. Nyt kun työt stressaa paljon ja tämä alkaa vaikuttaa myös normi arkeen, sitä on alkanut miettiä onko tällä joku tarkoitus?
Mun elämässä on tapahtunut ihan hirmusesti hyviä asioita ja oon paiskinut monet kerrat töitä asioiden eteen, minkä myötä myös saavuttanut paljon. Silti, mun elämä ei oo ikinä ollut pelkästään kukkien keskellä tanssimista. Oon kokenut mun elämässä paljon myös vastoinkäymisiä ja haasteita, jotka on vahvistaneet mua ihmisenä ja opettaneet mulle paljon. Oikeastaan mä tunnen ajattelevani jollain tapaa pidemmälle, entä mun ehkä tarvitsisi. Musta on tullut tosi syvällinen ja ajattelevainen ihminen. Oon näin jälkikäteen tajunnut, että ehkäpä tällä kaikella on ollut lopulta tarkoituksensa. Loppujen lopuksi kaikki vastoinkäymiset on tasoittuneet, lähipiirin ihmisten asiat jollain tapaa hoituneet, ajatukset tapahtumien myötä toivottavasti selkeytyneet ja virheistä opittu. Itsekin oon kaiken tän keskellä oppinut, ihan valtavasti. Ehkä mun ei oo lopulta tahdottu toistavan näitä samoja virheitä. Ehkä tää kaikki on lopulta kuulunut mun elämään, jotta ymmärtäisin kyseisiä asioita paremmin ja voisin saada niistä vahvuutta?
No entäs sit nää työt ja päivittäiset askareet, minkä vuoksi oon stressannut? Tätä mä oon miettinyt. Mikä tän tarkoitus on? Musta tuntuu jälleen niin haastavalle ja väsyneelle, sille etten saa annettua itestäni riittävästi. Sille etten vaan yksinkertaisesti riitä. Välillä jopa tuntuu, että kun yrittää antaa itsestään vielä vähän enemmän, niin lopulta saakin annettua vain vähemmän. Pitäisikö yrittää rauhoittua ja luottaa siihen että antaa riittävästi? Että yrittää olla antamatta enemmän ja lopettaa ylisuorittamisen. Ehkäpä. Kaiken tän keskellä ihminen jossain vaiheessa romahtaa. Tästä on puhuttu yhen mun ihanan uuden Tampere-ystävän kanssa enemmänkin. Nimenomaan siitä, että ei ylenomaisella yrittämisellä lopulta enää jaksa. Jossain vaiheessa vaan menettää otteen ja jää sen kaiken alle. Tukehtuu eikä saa happea tai ei edes tunne sitä. Ihminen lamaantuu, eikä tunne enää mitään. Sitäkö tässä odotellaan? Vai mitä?
Ehkäpä tarkoitus nimenomaan onkin yrittää olla antamatta enemmän. Uskoa siihen että antaa riittävästi. Luottaa siihen, että kaikki järjestyy, eikä yrittää muokata kaikkea ympärillä olevaa paremmaksi. Tietysti joitain asioita voi edesauttaa, mutta yleensäottaen yrittää olla yrittämättä liikaa. Tää on tällaselle mun luontoiselle ihmiselle vähän hankalaa, sillä koen tän alan työt tärkeäksi ja nää ihmiset on vaan niin lähellä mun sydäntä. Jos näkee että joku tarvitsee aidosti enemmän, niin sitä vaan yrittää tehdä enemmän. Ehkäpä tässä todella onkin kyse vain tietystä balancesta tän kaiken välillä. Että vaikka haluaakin tehdä työtä sydämellä, että osaa kuitenkin yhdistää sen myös järjen kanssa? Tiedäppä tätä. Mutta yhden asian tiedän. Elämä antaa vinkkejä kaiken aikaa, kunhan niitä vain osaisi lukea. Lopulta kuitenkin kaikella on tarkoituksensa. Siitä mä olen varma.
Ja siitä, että lopulta meidän ei ehkä ole tarvinnutkaan aina selviytyä. On turha silti odottaa, että asiat korjaantuvat aina itsestään, sillä tiedän että kaikessa on aina opittavaa ja sisäistettävää. Uskon vaan, että yksinkertaisilta tuntuvat asiat mutkittuvat jouduttua oman mukavuusalueen ulkopuolelle. Onhan selvää, että kaikilla meillä ne vastoinkäymiset ovat erinlaisia. Toisista selviämme helposti, kun taas sama tilanne toisella tuottaa päänvaivaa. Oman hyvinvoinnin ja tasapainon löytymisen vuoksi, on vaan yritettävä luottaa tilanteeseen ja siihen, että sä riität. On yritettävä miettiä, voinko tehdä asialle jotain tai edesauttaa siitä ylipääsemistä? Oletko onnellinen ja hyvinvoiva vai jotain aivan muuta? Tämä on ratkaisevaa. Jos vastasit jälkimmäisen, mieti - mikä tarkoitus asialla voi olla? Onko tilanteessa jotain sisäistettävää? Ehkäpä tilanne korjaantuukin ajanmyötä tämän avulla. Tunnista heikkoutesi ja yritä kääntää ne voimavaraksi. Nyt mäkin yritän niin. Tän hetkisten ajatusteni myötä lupaan yrittää olla antamatta enemmän. Luottaa siihen että mä riitän. Koska kyllähän me riitetään, jokainen sellaisena kuin ollaan.
SATU
Mun elämässä on tapahtunut ihan hirmusesti hyviä asioita ja oon paiskinut monet kerrat töitä asioiden eteen, minkä myötä myös saavuttanut paljon. Silti, mun elämä ei oo ikinä ollut pelkästään kukkien keskellä tanssimista. Oon kokenut mun elämässä paljon myös vastoinkäymisiä ja haasteita, jotka on vahvistaneet mua ihmisenä ja opettaneet mulle paljon. Oikeastaan mä tunnen ajattelevani jollain tapaa pidemmälle, entä mun ehkä tarvitsisi. Musta on tullut tosi syvällinen ja ajattelevainen ihminen. Oon näin jälkikäteen tajunnut, että ehkäpä tällä kaikella on ollut lopulta tarkoituksensa. Loppujen lopuksi kaikki vastoinkäymiset on tasoittuneet, lähipiirin ihmisten asiat jollain tapaa hoituneet, ajatukset tapahtumien myötä toivottavasti selkeytyneet ja virheistä opittu. Itsekin oon kaiken tän keskellä oppinut, ihan valtavasti. Ehkä mun ei oo lopulta tahdottu toistavan näitä samoja virheitä. Ehkä tää kaikki on lopulta kuulunut mun elämään, jotta ymmärtäisin kyseisiä asioita paremmin ja voisin saada niistä vahvuutta?
No entäs sit nää työt ja päivittäiset askareet, minkä vuoksi oon stressannut? Tätä mä oon miettinyt. Mikä tän tarkoitus on? Musta tuntuu jälleen niin haastavalle ja väsyneelle, sille etten saa annettua itestäni riittävästi. Sille etten vaan yksinkertaisesti riitä. Välillä jopa tuntuu, että kun yrittää antaa itsestään vielä vähän enemmän, niin lopulta saakin annettua vain vähemmän. Pitäisikö yrittää rauhoittua ja luottaa siihen että antaa riittävästi? Että yrittää olla antamatta enemmän ja lopettaa ylisuorittamisen. Ehkäpä. Kaiken tän keskellä ihminen jossain vaiheessa romahtaa. Tästä on puhuttu yhen mun ihanan uuden Tampere-ystävän kanssa enemmänkin. Nimenomaan siitä, että ei ylenomaisella yrittämisellä lopulta enää jaksa. Jossain vaiheessa vaan menettää otteen ja jää sen kaiken alle. Tukehtuu eikä saa happea tai ei edes tunne sitä. Ihminen lamaantuu, eikä tunne enää mitään. Sitäkö tässä odotellaan? Vai mitä?
Ja siitä, että lopulta meidän ei ehkä ole tarvinnutkaan aina selviytyä. On turha silti odottaa, että asiat korjaantuvat aina itsestään, sillä tiedän että kaikessa on aina opittavaa ja sisäistettävää. Uskon vaan, että yksinkertaisilta tuntuvat asiat mutkittuvat jouduttua oman mukavuusalueen ulkopuolelle. Onhan selvää, että kaikilla meillä ne vastoinkäymiset ovat erinlaisia. Toisista selviämme helposti, kun taas sama tilanne toisella tuottaa päänvaivaa. Oman hyvinvoinnin ja tasapainon löytymisen vuoksi, on vaan yritettävä luottaa tilanteeseen ja siihen, että sä riität. On yritettävä miettiä, voinko tehdä asialle jotain tai edesauttaa siitä ylipääsemistä? Oletko onnellinen ja hyvinvoiva vai jotain aivan muuta? Tämä on ratkaisevaa. Jos vastasit jälkimmäisen, mieti - mikä tarkoitus asialla voi olla? Onko tilanteessa jotain sisäistettävää? Ehkäpä tilanne korjaantuukin ajanmyötä tämän avulla. Tunnista heikkoutesi ja yritä kääntää ne voimavaraksi. Nyt mäkin yritän niin. Tän hetkisten ajatusteni myötä lupaan yrittää olla antamatta enemmän. Luottaa siihen että mä riitän. Koska kyllähän me riitetään, jokainen sellaisena kuin ollaan.
"Näen sen, mitä kuuluu nähdä.
Tunnen sen mitä kuuluu tuntea.
Ja päädyn sinne, minne kuuluu päätyä."
SATU
Be First to Post Comment !
Lähetä kommentti