Päivittäin mietin asioita, joita ympärilläni pyörii. Sitä, olenko tyytyväinen vai onnellinen. Onko tämä sitä kaikkea, mitä elämältäni toivon, vai mitä se edes on? Ja kyllä, olen ennemminkin onnellinen elämääni. Tähän elämäntilanteeseen ja parisuhteeseeni. Siihen, että minulla on vakituinen työpaikka, mahdollisuus opiskella ja harrastaa, matkustaa lomillani ja vihdoin pääsen tulevana kesänä nauttimaan palkallisesta kesälomasta kaiken aiemman tekemäni työni ja määräaikaisten työsuhteideni jälkeen. Minulla on ihanat vanhemmat ja pikkusisko. Rakastavia ihmisiä ympärillä ja ihana miesystävä. Erityisesti eilisen jälkeen huomasin, miten ihmiset todella tukevat toisiaan ja kuuntelevat, kun sen tarve tulee. Ei ne vanhat ystävätkään elämästä häviä, vaikkei niitä päivittäin näekään.
On ihana huomata, miten ihmiset välittävät. Ja joskus ehkä ajavat itsensä takaisin toistensa elämään kaikkien tapahtumien jälkeen. Hassua tämä. Mutta ajatuksena hienoa! Pakko kyllä sanoa, et kiitos siitä kaikesta palautteesta ja kannustuksesta mitä mä eilen sain. Se merkitsee todella paljon. Kaikki pienikin hyvä merkitsee mitä me toisillemme annetaan, kyllä me se kaikki tiedetään. Sen avulla jaksaa yllättävän pitkälle, vaikka juuri viime hetkenä olo oli todella väsynyt ja voimaton. Muistetaan antaa sitä hyvää toisillemme!!
Mistä ylipäätänsä tietää onko tyytyväinen vai onnellinen elämäänsä? Tässä kohtaa joudun oikeasti hetken miettimään. Voisin sanoa että tyytyväisyys ja onnellisuus kulkevat käsikädessä. Vaikka olen joutunut elämässäni kokemaan vastoinkäymisiä ja haasteita, itkemään ja pelkäämään muiden ihmisten puolesta, olen loppujen lopuksi tyytyväinen että olen näihin tilanteisiin kulkeutunut. Jollain tapaa oon myös todella onnellinen näin myöhemmin kaikesta tästä, etten ole aina onnistunut tai saanut kaikkea valmiina, sillä ihan tämä kaikki on tehnyt minusta vahvemman - ja juuri minut. Olen pienestä saakka joutunut ottamaan paljon vastuuta ja nyt myöhemmin vielä paljon enemmän. Se ei pelota minua. Olen huolehtinut koko ikäni lähimmäisistäni ja miettinyt heidän tunteitaan. Pyrkinyt auttamaan ja toteuttamaan heidän toiveitaan, sitä teen nytkin työssäni. Tämä tulee luonnostaan, enkä koe sitä itsessään rankkana. En pelkää haasteita tai uusia tilanteita elämässäni, en sosiaalisia tilanteita tai muita ihmisiä. Kaikesta selvitään, juurikin niin kuin on tarkoitettu. Siihen mä uskon.
Hassua, mutta me ihmiset voidaan helposti ajatella miten ollaan ansaitusti luoneet omat lähtökohtamme ja sen, missä tai millaisessa ympäristössä olemme syntyneet. Ehei, siitä tulisi olla ylpeä muttei se saa tehdä meistä ylimielisiä. Se on lähtökohta, mutta kaiken sen mitä tämän jälkeen elämässäsi saat aikaan ja mitä teet, sen olet ansaitusti saanut. Pienistä arkisista asioista syntyy tyytyväisyys omaan elämään ja sitä kautta onnellisuus. Se ei katso sitä, onko ihmisellä ongelmia elämässään vaiko ei. Itseasiassa usein ne ihmiset jotka ovat kokeneet enemmän, menettäneet paljon tai maanneet joskus pohjamudissa, voivat tuntea itsensä onnellisemmaksi. Nämä ihmiset tietävät sen, että alhaalta pääsee vain ylöspäin ja pienet asiat merkitsevät paljon.
Toiset saattavat tavoitella jotain suurta, minkä myötä elävät etsiessään onnea. Meitä on moneksi, muttei kannata tuomita ihmisiä elämäntilanteen perusteella. Kuitenkin on tärkeä ymmärtää, että elämää ei kannata elää toiselle ihmiselle, sillä myös käsitys siitä mitä toinen ihminen haluaa, voi olla aivan toista mitä olet aina ajatellut. Elä elämäsi niin, että voit lopulta olla siitä ylpeä. Niin että voit sanoa kulkeeneesi kaiken menneen läpi ja sanoa, että se on kasvattanut ja muovannut sinustan sen ihmisen kuka olet. Olla tyytyväinen siihen minkä lähtökohdan olet saanut ja onnellinen siitä, mitä olet elämääsi luonut. Mutta myös siitä, mitä olet elämässäsi antanut.
Yksi asia minkä vuoksi rakastan työtä saattohoidon parissa on seuraava. Vaikka ihmisen ymmärrys tai ympäristön hahmottaminen jossain vaiheessa elämää häviää, tuntoaisti säilyy. Oikean läsnäolon tällöin tuntee. Ihmisellä on oikeus rauhalliseen ja kunnioittavaan poismenoon. Vaikkei menneistä asioista välttämättä tiedä, viimeiseen hetkeen voi todella vaikuttaa. Uskon todella, että se viimeinen muisto mikä ihmisen mieleen jää elämän loppuvaiheessa, kantaa pitkälle. Ja näihin hetkiin on ihana palata. Tiedättekö, että tutkitusti useimpia kuolemaan valmistautuvia ihmisiä kaduttaa jokin. Suurinta osaa se, ettei elänyt elämäänsä niinkuin olisi sen itse halunnut. Elämä meni lävitse muiden ehdoilla. Mitä jos elämäsi loppuvaiheessa pystyisit hymyilemään ja nauttimaan viime hetkistäsi. Tekemään edes osan niistä asioista mitä olet halunnut tai puhumaan asioista, joita olet pitänyt viimeiset vuotesi sisälläsi. Miltä se silloin tuntuisi? Näihin mietteisiin jääden, mä lopetan. Nyt mä rentoudun ja jään parille vapaapäivälle, ihanaa viikkoa teille kaikille! <3
Jos tietäisit kuolevasi huomenna, sulkisitko silmäsi tyytyväisenä siihen, miten olet elämäsi elänyt?
SATU
Be First to Post Comment !
Lähetä kommentti