Voisin kuvitella että nään asiat tällähetkellä työpäivän jälkeen aikalailla kuten tässä kuvassa laadun osalta. En valinnut kuvaa sen vuoksi, että se olisi aiheeseen sopiva vaan nimenomaan siksi koska se näyttää mielestäni kauniilta mutta epätäydelliseltä laadun suhteen. Siltä minustakin oikeastaan tuntuu tällähetkellä. Miten antaa itsestä se kaikki mitä haluaisi, jos mahdollisuus siihen viedään pois? Jos en pystykään antamaan työssäni kaikkea sitä, mitä olen aina ajatellut antavani. Miten rakastan työtäni, mutten kykene näkemään asiaa enää niin kirkkain silmin ja antamaan kaikkea mitä ikinä voisin.
Näiden muutaman edellisen viikon aikana olen seurannut keskustelua ja muutoksia hoitoalan paikoissa. Niitä työntekijöiden vähennyksiä, opiskelijoiden työvoimana pitämistä ja ylitöiden kieltämistä. Kaikesta säästetään. Alunperin ajattelin opiskelevani alalle, koska halusin olla se jolla on antaa aikaa näille ihmisille, jotka ovat aiemmin joutuneet pelkäämään henkensä edestä, muuttamaan ja aloittamaan kaiken alusta. Sota-ajalla eläneille ikäihmisille ja ylipäätänsä kaikille apua tarvitseville. Mutta miten tässä kävikään? Toinen vuosi hoitoalan töissä alkaa olla paketissa ja hoitajamitoitukset lyödään kaikkialla niin minimiin, ettei edes aikaa kanssakäymiselle lasketa. Kunhan kaikki lakisääteinen on tehty ja kirjattu, homma on hyvin hoidettu. Ja ajanmyötä tämä kirjaaminenkin vielä tehostuu. Miten lopulta käy meidän vanhushuollon ja onko tämä enää silloin sitä, minkä vuoksi alunperin halusin tähän ammattiin? Voinko tunnistaa itseni ja niin sanotun kutsumus ammattini yhä? Empä tiedä. Se jääköön nähtäväksi.
Jos hoitajien määrästä ja asukkaille varatusta ajasta säätetään, hoidon laatu väistämättä heikkenee. Ei sitä kukaan pysty lupaamaan tai sanomaan, ettei niin kävisi. Ja niinhän se on nähty. Se aika mitä vielä ennen oli, silloin me saatiin parhaimmillaan antaa se pieni hetki sitä kuuntelua ja läsnä oloa. Nyt sen ajan täyttää lisätyt työtehtävät. Emme ole enää ainoastaan hoitoalan asiantuntijoita vaan useimmiten hoidamme myös nämä muut ajankohtaiset asiat. Oletteko ajatelleet kuka postittaa asukkaiden postit? Järjestää hammashoidon tai kampaaja-ajan? Tilaa tai pyytää omaisia toimittamaan tarvittavat pesuvälineet tai vaatteet? Vaihtaa verhot tai järjestelee vaatekaapit? Ulkoiluttaa tai keksii toimintaa? Tekee loppuvaiheen hoidon tai laittaa vainajan? Ilmoittaa tästä omaiselle ja hoitaa kaiken muun järjestelyn?
Entä kuka ottaa vastuun ja kuuntelee sen pahanmielen, jos omainen ei ole tyytyväinen hoitoon?
Kuka on ajatellut että yöhoitaja valvoo ja istuu saattohoidettavan vierellä tämän viimeisinä elinaikoinaan? Niin minäkin saatoin ajatella, kunnes todellisuus iski vasten kasvoja. Työtehtäviisi voi kuulua myös siivousta, pyykinpesua, lähestulkoon parinkymmenen muun asukkaan valvomista, aamupalan valmistelemista, vaipanvaihto kierrosta, lääkkeiden antamista ja kirjallisia töitä. Joskus sinulla voi olla jopa useampi saattohoidettava samanaikaisesti, joiden lääkityksestä olet yksin vastuussa yöaikaan mukaanlukien muut asukkaat. Vastuuta on paljon, mutta ajanmyötä sitä oppii hallitsemaan ja kantamaan. Ja uskon, että tämä on ihan yleistä lähestulkoon kaikissa loppuvaiheen hoidon asumisyksiköissä. Missä kuitenkin se aika, jonka on halunnut näille ikäihmisille elämänloppuvaiheessa tarjota?
Uskomatonta miten tämänkin takana olleen viikon aikana olen ollut pohjalla ajatusteni kanssa. Halunnut jo päästää irti ja tehdä jotain, missä todella saan antaa toiselle jotain. Jotain, mistä on todella apua ja pääsen toteuttamaan itseäni. Missä en ole sidoksissa rutiineihin, vaan jossa saan rikkoa kaikkea tätä mitä tällähetkellä minun tulee ajatella. Kun taas on tullut se toinen hetki, jolloin olen saanut oman palkkani kiitoksena edesmenneen asukkaan omaiselta. Kiitokset siitä miten olen kunnioittanut ja arvostanut hänen isäänsä ja hoitanut häntä hyvin. Kuullut positiivista palautetta siitä, miten olen jaksanut ulkoiluttaa ja olla positiivinen. Miten ihmetellään, ettei pinnani katkea ja hermoni petä. No kyllä ne pettävät, mutta se, ei se ole asiallista näyttää sitä työssäni. Pidän kaiken tämän sisälläni samalla kun muistelen ihania edesmenneitä ja elän vielä työni ulkopuolista elämää.
Työni ulkopuolella urheilen ja treenaan säännöllisesti 3-5 kertaan viikossa, jotka sijoitan niille muille tunneille mitä työni ulkopuolelle jää joko aamuisin tai iltaisin. Olen väsynyt jo pelkästään töistä, mutta pidän tärkeänä myös oman ajan antamista ja itsestä huolehtimista. Tästä en tingi. En omasta jaksamisestani ja kiinnostuksen kohteistani. Niille on löydyttävä aikaa. Tiedätte varmasti tunteen. Mutta missä menee raja tällä kaikella?
Kuinka kauan jaksan tätä hoitoalan vuoristorataa ja kunnioittaa työtäni ja näitä ikäihmisiä. Inhottavaa on ajatella miten ne ihmiset jotka ovat niin lähellä sydäntä ja aivan viattomia näihin leikkauksiin, saavat kaikesta tästä kärsiä. Miten juuri heidän hoidostaan säästetään ja hoitajien mitoituksia sallitaan laskemaan alle minimin. Mielestäni jokaisessa hoitolaitoksessa tulisi säännöllisesti tehdä tarkistuksia asiakkaiden hyvän hoidon takaamiseksi ja työntekijöiden jaksamiseksi. Ei jokaiseen yksikköön voi antaa näkemättä sopivaa mitoitusta, vaan se pitäisi yksilöllisesti arvioida. Yksiköitä on paljon ja erinlaisia, mutta asukkaiden toimintakyky vaihtelee. Eikä ole kyse vain hoitajien vähentämisestä vaan kaikesta tästä epäkunnioituksesta ja vähäisen arvon antamisesta tälle alalle. Enkä usko että olen ainoa, joka näitä asioita mietiskelee. Teksti on yleisesti kirjoitettu, enkä aio sen tarkemmin siitä asioita eritellä. Toivon kuitenkin, että saisin tämän pienen ajatuksen edes hetkeksi mieleenne. Se on tärkeää. Olemmehan itsekin joskus ikäihmisiä, miten me haluamme että meitä kohdellaan? <3
SATU
Be First to Post Comment !
Lähetä kommentti