Nyt tässä kerralla kirjoitettu teksti mun viimeaikojen fiiliksistä. Täysin oikolukematta ja korjailematta, sievistelemättä mun tunteita. Eilen mä päätin et jaan nämä ajatukset teidän kanssa, mutta vasta nyt sain kerättyä rohkeutta julkaista tän. Viime kuukaudet on olleet mulle aika raskaita. En voi sanoa, että oisin voinu hyvin tai et se ois ollu ainoastaan väsymystä. Tää kaikki tapahtui niin huomaamatta, etten vieläkään voi käsittää tai uskoa, etten mä edes itse uskonut pieniä varoituksen merkkejä uupumisesta ja näitä tapahtumia. Kerron teille mun kokemuksesta, todella henkilökohtaisesti. Tää jopa pelottaa mua, mutta miksen kertois?
Jo kesällä mä kirjottelin teille väsymyksestä työrintamalla ja siitä, millaista on tuntee ittensä riittämättömäksi siinä mitä tekee. Oon ollu aina todella kriittinen asioihin mitä teen, hoitanut ne mahdollisimman täsmällisesti, enkä hyväksy sinnepäin tekemistä itseltäni. Tavoittelen usein jotain korkeempaa, enkä tykkää siitä, et asioita jätetään roikkumaan. Nyt vasta mä pystyn myöntämään sen et mä oon tehny välissä liikaa niin töissä kun kotona. En tunnistanut omia voimavaroja ja jaksamista, vaan luotin vaan siihen et kyl mä jaksan ja jossain vaiheessa tää varmasti rauhoittaa. Vaan ei, työtä riittää aina tekijälle ja treenikertoja samanlailla viikkoon. Opiskelijan ohjauksia ja arviointeja taukoamatta. Tähän riitti enää se, että tuli jakso - jolloin yövuoroja oli kolmet yöt neljään viikkoon.
Sit se tapahtui. Mun kroppa väsähti ja sanoi itsensä irti tän kaiken keskellä.
Ensimmäisen varoitusmerkin mulle antoi syksyllä itseasiassa puntari. Mä olin kehonkoostumus mittauksissa ja siellä mun paino oli tipahtanut peräti 3 kiloa tavallisesta, mut enhän mä sitä sen kummemmin ajatellut. Mietin vaan, et kylläpä treenitauko on vaikuttanut ja miten ruokavalioon tulee tehdä lisäyksiä jatkoa ajatellen. Liikuin todella paljon, joten ajattelin sen olevan liitännäistä siihen. Olin vasta ottanut Personal Trainerin salilta ensimmäistä kertaa elämässä. Olin tosi innoissaan asiasta, mutta kun tapaamisen jälkeen en pystynyt tekeen muuta kun itkeen nii mä tajusin et nyt ei oo kaikki hyvin.
Näitä yhtäkkisiä itkunpurskia tuli tulemistaan viikon ajan, jonka aikana mun vointi romahti ja aloin oirehtia tosi pahasti. Mun kuukautiset jäivät pois ja mulla alkoi esiintyä pistävää pääkipua ja vatsakipuja, rinnan alueen vihlomista, syke nousi ja välillä huimasi, ihonkunto huononi, yleisvointi laski ja väsytti kaiken aikaa. Mä sain myös todella hankalia lihas -ja nivelkipuja, jotka häiritsivät nukkumista. Saatoin valvoa aamuyöhön ja pyöriä vaan kuunnellen tuon toisen osapuolen tuhinaa. Minä - jolla ei ole koskaan ollut mitään ongelmaa nukkumisen kanssa. Stressasin ihan kaikesta. Muistan erityisesti miten jopa Personal Trainer käynnit muuttuivat ahdistaviksi ja stressaaviksi , koska en osannut kieltäytyä jatkopaketeista, joita minulle koitettiin myydä. Onneksi osasin sanoa ei, sillä tarkoitus ei ollut tapaamisia enempää ottaa. Tein kaikesta ympärillä olevasta stressin aiheen.
Pahinta tässä kaikessa kuitenkin oli, etten pystynyt tuntemaan asioita niin miten niistä ajattelin. En pystynyt yhdistämään sisäistä tunnetta ja näyttämään sitä, vaan mä olin aika mitäänsanomaton ulkopuolisille. Ihan ilmeetön välillä, kun taas toisena hetkenä hymyilin mut sisällä mä olin ihan tunnoton. En ajatellut mitään, vaan huijasin. Näytin ulos jotain ihan muuta entä mitä mä olin ja se oli todella raskasta. Ja sit mä purskahdin jälleen itkuun.
Hakeuduin lääkäriin ja pyysin päästä verikokeisiin, koska aloin itse epäillä kilpirauhasen vajaa- tai liikatoimintaa. Oireita oli niin paljon ja välttelin julkisia paikkoja, koska sain itkukohtauksia jo pelkästään, kun joku ihminen kysyi minulta apua johonkin. En pystynyt saatika jaksanut olla vuorovaikutuksessa vieraiden ihmisten kanssa. Tuttujen kanssa olo oli helpompaa, eikä tarvinnut miettiä miten on. Mun lähimmät ystävät pohjosesta eivät tietenkään voineet ymmärtää tätä yhtäkkistä tapahtumaa heti, koska puhelimessa ollessa tai keskusteluissa mun olohan ei näkynyt. Mut onneks he olivat hyvänä tukena tuolla langan toisessa päässä. Muistan miten lääkäriin päästessä mä purskahdin heti itkuun ja kerroin, että oon mennyt ihan sekasin. Siinä sit keskustelujen jälkeen mulle määrättiin sairaslomaa. Kävin verikokeissakin, mut ei niissä mitään normaalista poikkeavaa ollut.
Syytin itseäni välissä jopa siitä, että provosoidun ajatuksesta - että minua väsyttää. Jos en olisikaan niin väsynyt kuin ajattelen, vaan tunnen itseni väsyneeksi ajatellessani väsymystä? Mietin kaikkea ympärillä olevaa, voiko se saada minut todella voimaan näin huonosti.
Tästä seurasi urheilun tauolle laittaminen ja odottaminen. Odoteltiin sitä, josko oireet helpottaisivat ja mieliala palautuisi ennalleen. Ja niinhän siinä sitten lopulta kävikin, mutta aikaa se vei. Ihan tosissaan, vasta tänäpäivänä mulla oikeasti tuntui töissä siltä, että nautin siitä taas. Pystyn hengittämään ja toteamaan, ettei se nyt oikeasti haittaa jos jotain jää tekemättä tai unohdan tehdä jotain. Ettei mun virheet kaada kaikkea ympärillä olevaa, eikä niitä edes todennäköisesti tule, vaikken varmistele jokaista tekemääni vielä perästä useampia kertoja. Ja tää oli se syy, miksi juuri tänäpäivänä päätin palata jälleen blogin pariin pitkän tauon jälkeen!
Enkä aio kokea syyllisyyttä tai huonoa mieltä siitä, että tauko on venynyt pitkäksi tai koska ei ole ollut fiilistä kirjoitella teille. Koska mitä mieltä on kirjoituksissa, jotka on väkisellä rustattu tai mun kirjoittamisella, joka on aivan liian väkinäistä ja saa mut väsymään entisestään. Nyt mä tunnen sen miten mun mieli ja vointi on oikeasti muuttunut. Just ennen mun joululomaa me fiilisteltiin puhelimessa mun työterveyshoitajan kanssa soittoaikana tätä "löytynyttä minua", joka on oikeasti aivan ihana ihminen ja ollut todella suurena tsempparina mun rinnalla. Hänkin sanoi mulle viime tapaamisella et on kyllä ihmeissään, miten nopeasti mä nousin kuopasta ja tervehdyin. Miten hän ei oo nähny hetkeen näin kovasti oirehtivaa ihmistä, joka on uupunut. Kun mä jäin joululomalle mä tiesin, että se loma oli askel kohti hyvinvointia ja mun jaksamista. Se oli just sitä, mitä mä tarvitsin juuri sille hetkeä. Niiden ihmisten kanssa, ketä mä tarvin rinnalle ja sellaisessa paikassa, missä mä pääsen irti arjesta. Ja aiempi Tukholman reissu, josta tuutte kuulemaan pikimiten! Juurikin nämä pienet irtiotot arjesta on saanut mut muistamaan, miten paljon muutakin mä oon kun työntekijä ja mitä muuta mä elämässä rakastankaan!
Oon todella kiitollinen jokaiselle lukijalle, joka on jaksanut pysyä mun seuraajana ja lukijana, vaikka mä oon viimeaikana ollut todella hiljainen ja väsynyt. Mut nyt mä oon kerännyt energiaa - ja fiilistä blogin jatkamiseen on löytynyt ihan todella paljon, joten eiköhän jatketa siitä mihin viimeeks jäätiin. Ihania vuoden viimeisiä päiviä, teille jokaiselle sinne ruudun toiselle puolen! Ja teille, jotka ette tästä kaikesta tienneet - niin en mä tästä oo osannut puhua, mut nyt mä oon valmis puhumaan jos teillä on jotain kysyttävää. Mut kaikki on nyt hyvin! <3
Jo kesällä mä kirjottelin teille väsymyksestä työrintamalla ja siitä, millaista on tuntee ittensä riittämättömäksi siinä mitä tekee. Oon ollu aina todella kriittinen asioihin mitä teen, hoitanut ne mahdollisimman täsmällisesti, enkä hyväksy sinnepäin tekemistä itseltäni. Tavoittelen usein jotain korkeempaa, enkä tykkää siitä, et asioita jätetään roikkumaan. Nyt vasta mä pystyn myöntämään sen et mä oon tehny välissä liikaa niin töissä kun kotona. En tunnistanut omia voimavaroja ja jaksamista, vaan luotin vaan siihen et kyl mä jaksan ja jossain vaiheessa tää varmasti rauhoittaa. Vaan ei, työtä riittää aina tekijälle ja treenikertoja samanlailla viikkoon. Opiskelijan ohjauksia ja arviointeja taukoamatta. Tähän riitti enää se, että tuli jakso - jolloin yövuoroja oli kolmet yöt neljään viikkoon.
Sit se tapahtui. Mun kroppa väsähti ja sanoi itsensä irti tän kaiken keskellä.
Ensimmäisen varoitusmerkin mulle antoi syksyllä itseasiassa puntari. Mä olin kehonkoostumus mittauksissa ja siellä mun paino oli tipahtanut peräti 3 kiloa tavallisesta, mut enhän mä sitä sen kummemmin ajatellut. Mietin vaan, et kylläpä treenitauko on vaikuttanut ja miten ruokavalioon tulee tehdä lisäyksiä jatkoa ajatellen. Liikuin todella paljon, joten ajattelin sen olevan liitännäistä siihen. Olin vasta ottanut Personal Trainerin salilta ensimmäistä kertaa elämässä. Olin tosi innoissaan asiasta, mutta kun tapaamisen jälkeen en pystynyt tekeen muuta kun itkeen nii mä tajusin et nyt ei oo kaikki hyvin.
Näitä yhtäkkisiä itkunpurskia tuli tulemistaan viikon ajan, jonka aikana mun vointi romahti ja aloin oirehtia tosi pahasti. Mun kuukautiset jäivät pois ja mulla alkoi esiintyä pistävää pääkipua ja vatsakipuja, rinnan alueen vihlomista, syke nousi ja välillä huimasi, ihonkunto huononi, yleisvointi laski ja väsytti kaiken aikaa. Mä sain myös todella hankalia lihas -ja nivelkipuja, jotka häiritsivät nukkumista. Saatoin valvoa aamuyöhön ja pyöriä vaan kuunnellen tuon toisen osapuolen tuhinaa. Minä - jolla ei ole koskaan ollut mitään ongelmaa nukkumisen kanssa. Stressasin ihan kaikesta. Muistan erityisesti miten jopa Personal Trainer käynnit muuttuivat ahdistaviksi ja stressaaviksi , koska en osannut kieltäytyä jatkopaketeista, joita minulle koitettiin myydä. Onneksi osasin sanoa ei, sillä tarkoitus ei ollut tapaamisia enempää ottaa. Tein kaikesta ympärillä olevasta stressin aiheen.
Pahinta tässä kaikessa kuitenkin oli, etten pystynyt tuntemaan asioita niin miten niistä ajattelin. En pystynyt yhdistämään sisäistä tunnetta ja näyttämään sitä, vaan mä olin aika mitäänsanomaton ulkopuolisille. Ihan ilmeetön välillä, kun taas toisena hetkenä hymyilin mut sisällä mä olin ihan tunnoton. En ajatellut mitään, vaan huijasin. Näytin ulos jotain ihan muuta entä mitä mä olin ja se oli todella raskasta. Ja sit mä purskahdin jälleen itkuun.
Hakeuduin lääkäriin ja pyysin päästä verikokeisiin, koska aloin itse epäillä kilpirauhasen vajaa- tai liikatoimintaa. Oireita oli niin paljon ja välttelin julkisia paikkoja, koska sain itkukohtauksia jo pelkästään, kun joku ihminen kysyi minulta apua johonkin. En pystynyt saatika jaksanut olla vuorovaikutuksessa vieraiden ihmisten kanssa. Tuttujen kanssa olo oli helpompaa, eikä tarvinnut miettiä miten on. Mun lähimmät ystävät pohjosesta eivät tietenkään voineet ymmärtää tätä yhtäkkistä tapahtumaa heti, koska puhelimessa ollessa tai keskusteluissa mun olohan ei näkynyt. Mut onneks he olivat hyvänä tukena tuolla langan toisessa päässä. Muistan miten lääkäriin päästessä mä purskahdin heti itkuun ja kerroin, että oon mennyt ihan sekasin. Siinä sit keskustelujen jälkeen mulle määrättiin sairaslomaa. Kävin verikokeissakin, mut ei niissä mitään normaalista poikkeavaa ollut.
Syytin itseäni välissä jopa siitä, että provosoidun ajatuksesta - että minua väsyttää. Jos en olisikaan niin väsynyt kuin ajattelen, vaan tunnen itseni väsyneeksi ajatellessani väsymystä? Mietin kaikkea ympärillä olevaa, voiko se saada minut todella voimaan näin huonosti.
Tästä seurasi urheilun tauolle laittaminen ja odottaminen. Odoteltiin sitä, josko oireet helpottaisivat ja mieliala palautuisi ennalleen. Ja niinhän siinä sitten lopulta kävikin, mutta aikaa se vei. Ihan tosissaan, vasta tänäpäivänä mulla oikeasti tuntui töissä siltä, että nautin siitä taas. Pystyn hengittämään ja toteamaan, ettei se nyt oikeasti haittaa jos jotain jää tekemättä tai unohdan tehdä jotain. Ettei mun virheet kaada kaikkea ympärillä olevaa, eikä niitä edes todennäköisesti tule, vaikken varmistele jokaista tekemääni vielä perästä useampia kertoja. Ja tää oli se syy, miksi juuri tänäpäivänä päätin palata jälleen blogin pariin pitkän tauon jälkeen!
Enkä aio kokea syyllisyyttä tai huonoa mieltä siitä, että tauko on venynyt pitkäksi tai koska ei ole ollut fiilistä kirjoitella teille. Koska mitä mieltä on kirjoituksissa, jotka on väkisellä rustattu tai mun kirjoittamisella, joka on aivan liian väkinäistä ja saa mut väsymään entisestään. Nyt mä tunnen sen miten mun mieli ja vointi on oikeasti muuttunut. Just ennen mun joululomaa me fiilisteltiin puhelimessa mun työterveyshoitajan kanssa soittoaikana tätä "löytynyttä minua", joka on oikeasti aivan ihana ihminen ja ollut todella suurena tsempparina mun rinnalla. Hänkin sanoi mulle viime tapaamisella et on kyllä ihmeissään, miten nopeasti mä nousin kuopasta ja tervehdyin. Miten hän ei oo nähny hetkeen näin kovasti oirehtivaa ihmistä, joka on uupunut. Kun mä jäin joululomalle mä tiesin, että se loma oli askel kohti hyvinvointia ja mun jaksamista. Se oli just sitä, mitä mä tarvitsin juuri sille hetkeä. Niiden ihmisten kanssa, ketä mä tarvin rinnalle ja sellaisessa paikassa, missä mä pääsen irti arjesta. Ja aiempi Tukholman reissu, josta tuutte kuulemaan pikimiten! Juurikin nämä pienet irtiotot arjesta on saanut mut muistamaan, miten paljon muutakin mä oon kun työntekijä ja mitä muuta mä elämässä rakastankaan!
Oon todella kiitollinen jokaiselle lukijalle, joka on jaksanut pysyä mun seuraajana ja lukijana, vaikka mä oon viimeaikana ollut todella hiljainen ja väsynyt. Mut nyt mä oon kerännyt energiaa - ja fiilistä blogin jatkamiseen on löytynyt ihan todella paljon, joten eiköhän jatketa siitä mihin viimeeks jäätiin. Ihania vuoden viimeisiä päiviä, teille jokaiselle sinne ruudun toiselle puolen! Ja teille, jotka ette tästä kaikesta tienneet - niin en mä tästä oo osannut puhua, mut nyt mä oon valmis puhumaan jos teillä on jotain kysyttävää. Mut kaikki on nyt hyvin! <3
Be First to Post Comment !
Lähetä kommentti